Kaunis kesäkuun ilta päättyi, leikit oli leikitty ja Puumalan satamaan tutustuttu, pakolliset ruokatäydennykset hankittu. Sillan kahvioon vievän hissin juurella kolmivuotias poikani keskusteli ankan kanssa. Kaikki sorsankokoiset vesilinnut olivat kolmivuotiaalle ankkoja.
Vielä kävelimme sillan alle aallonmurtajaa, katsoimme Puumalan virrasta onkimiesten ämpäreihin nousseita ahvenia. Päivä oli ollut lämmin, mutta ei helteinen. Yötä ei vaan tahtonut tulla. ilma ei viilentynyt, aurinko ei laskenut. Pilvet häipyivät. Juhannukseen taisi olla noin viikko aikaa. 

Söimme iltapalan kannella, katselimme hiljentyvää satamaa, viimeiset saunojat palasivat veneisiinsä, onkimiehet lähtivät kalojaan paistelemaan. Silloin tällöin sillalta huristi moottoripyörä tai rekka, ja niiden ääni jylisi satamassa. Muuten oli hiljaista. Tyyntyi. Puolesta solmusta solmuun kulkeva Puumalan virta tyyntyi täysin. Kuu paistoi, aurinko paistoi. Kukaan ei osannut mennä nukkumaan, kun yötä ei tullut. Leikkasin pojalta hiustupsuja, vähän vain leikkasin, mutta vähäiset hiukset levisivät tyyneen veteen ja hitaasti ajelehtivat alas virtaa.

Sitten tulivat tukkilautat, kaksin kappalein. Kuu paistoi niiden takana. Kello oli kymmenen illalla. Mahtuvatkohan ne punaisen ja vihreän kepin välistä? Mutta mitä tuossa veneen vieressä on, onko siinäkin hiuksia, miten ne vastavirtaan leviävät?
Ja kun katsoin, hiukset olivatkin alkaneet leijailla, nousta, ne levisivät, ilma oli sakeanaan niitä, oikeastaan, niitä oli kaikkialla. Ei, eivät ne ole hiuksia. Pojat olivat jo menneet kannen alle, mutta hain heidät takaisin katsomaan tai ehkä pysytään sittenkin kannen alla, sillä tapahtumassa oli jotakin ainutkertaista. 
Nämä ovatkin hyönteisiä, joitakin siivekäitä, jotka lentävät yhtäkkiä kaikkialla, niitä nousee joka puolelta. Ne peittävät auringon ja maiseman, niitä lentää kannelle ja eksyy jostakin aukosta sisällekin, toiset tippuvat kuolleina kannelle toiset veteen, siipien kuhina ja kahina täyttää ilman. Virran molemmilla puolilla siivekkäät nousivat rannan yläpuolelle sankkoina kuhisevina pilvinä. Ne tulivat sataman veneiden luo tanssimaan morsiuslentoaan. Veneilijät sulkivat luukut ja ikkunat ja pysyivät sisällä. Kaikki vain tuijottivat. Nämä lentävät pienet siivekkäät vain äkkiä ilmestyivät.
Ja sitten niitä oli vedessä, aivan tyynen vedenpinnan yläpuolella ne tanssivat ja suorittivat rituaalejaan.
Täysi lentokuhina kesti jonkun aikaa, ajan taju hävisi meiltä katsojilta täysin. En ollut koskaan muualla nähnyt ja kokenut vastaavaa hyönteismassan häätanssia.
Mutta vähitellen ilma kirkastui hyönteisistä, maisemaa alkoi jo erottaa, muutamia vielä pörisi kannella. Sitten hyönteiset hävisivät, yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Luukut raotettiin ja hyönteisverkot viritettiin ikkunoihin ja luukkuihin yöksi. Kuuma kesäyö, kesän ensimmäinen sellainen, oli tulossa.
Aamulla purjeissa ja kannella näkyi muutamia henkensä kaupalla morsiustanssiaan lentäneitä siivekkäitä. Tuuli virisi, laivat kulkivat, autot ajoivat sillalla, me irrotimme köydet ja jatkoimme Saimaata ylöspäin.