Matkapurjehdus elämäntapana -bloggarin sarja Parhaat kohteet julkaistiin 2019 joulukalenterin muodossa. Tässä kaksi viehättävää Ranskan rannikon pikkukohdetta Bretagnesta ja Calaisista.

Purjekoululaisia L’Aber Wrac’h:in vuonon murtovesialueella, venesatama takimmaisena, Bretagne, 2016.

Ranskan herkkuja

Pidän Atlantin talvisateiden ja -tuulten pieksemistä ranskalaisten pienten satamakaupunkien ja -kylien tunnelmasta. Purjehtien olen vieraillut vain parissa patonkimaan Atlantin rannikon satamassa. On hassua, ettei meillä ole tähän asti ollut ensisijaisena tarkoituksena purjehtia Ranskassa, olemme vain poikenneet siellä ja varsinainen pääkohde on ollut jossakin muualla. Kielimuuri ei ole minulla siinä esteenä, minun pitäisi pitkän ranskan lukijana osata patonki ostaa. Englannin kanaalin kohdalla aina ollut suunnitelma ’jos aikaa jää tai keliä on’, ja olemmekin niillä vesillä seilatessamme pistäytyneet lyhyeksi hetkeksi ranskalaisessa satamassa. Viimeisimmällä kerralla jäi harmittamaan, että oikaistiin Biskaja Bretagnesta Galiciaan, koska olen sen jälkeen useilta kuullut, että juuri se Bretagnen etelärannikko sekä Loiren laakson ranta aina La Rochellen kaupungin vierasvenesatamaan saakka olisi matalikoistaan ja laskuvedellä pakenevista rannoistaan huolimatta upea kokea.

Tietenkin vieraillessani Cherbourgissa ensimmäistä kertaa satoi ja oli harmaata, ainoasta saapumisiltanamme avoinna olevasta lähiravintolasta sai siihen aikaan vain pizzaa eikä etanoista tiedettykään, matkaa piti jatkaa, voimakkaat vuorovesivirtaukset Cap de la Haguen ympärillä saivat meitä lukemaan kelloa ja aikatauluttamaan lähtöä tarkkaan. Cherbourgissa ei näkynyt elokuvan nuorta paria sateenvarjonsa alla, kahvilan sateisen ruudun takaa ei nuori Catherine Deneuve tuijottanut. Juna Pariisiin lähtee usein. Satama oli hyvä ja suojaisa, palvelu erinomaista, tänne voisi jättää veneen kotona käynnin ajaksi tai kausisäilytykseen.

Osteriviljelmää, L’Aber Wrac’h, Bretagne 2016.

Boulogne-sur-Mer, Nord-Pas-de-Calais (2006)

Jossakin vaiheessa englannin Doverin rasvassa paistetut kalaperunat riittivät minulle. Teimme vuoroveden avustamana lyhyen ja nopean siirron kanaalin toiselle puolelle, ja kuvittelin keskellä kanaalia jo haistavani voisarvet ja patongin, kakut ja jälkiruoat. En siis ajatellut, että söisin terveellisemmin, vatsassani kasvava elämänalku tuntui haluavan herkkuja, ja pian söinkin kirsikoita ja kermajugurttia ranskalaisella rannalla.

Boulogne-sur-Merin vuorovesivaihtelu on ainakin 6 metriä, laiturikokonaisuus laskee ja nousee veden mukana. Satama osoittautui kivaksi ja oikein toimivaksi, perin ranskalaista putiikkia ja kahvilaa ihan vieressä. Lyhyt kävely yläkaupunkiin vanhan kaupungin kujille, linnoitukseen, jäätelökahviloihin ja kirkonmäen salaattilounaita tarjoaviin ravintoloihin. Uimaranta vieressä, myös meriakvaario löytyy. Oivallinen vaihtoehto kanaalin toisella puolella häämöttävälle Doverille.

Satama laskuvedellä, L’Aber Wrac’h, Bretagne, 2016.

Aber Wrac’h, Bretagne (2016)

Astuimme sisään sataman laidan kahvilaan. Kuusi osteria ja lasi valkoviiniä muutamalla eurolla, kyllä kiitos, nyt voisin kerran elämässä maistaa tuota nilviäistä. Madame kiitti tilauksesta, sanoi, että kestää hetken, kun hän hakee ja avaa osterit. Hän meni vanhan verhon lomitse takahuoneeseen. Kesti jonkin aikaa. Ajattelimme kurkata ulos, jospa hän komensi miehensä hakemaan tilauksemme tuolta vuonon keskeltä viljelmiltä. Mutta saman tien lautanen tuotiin vaatimattomaan pöytään. Osterit oli avattu, kuorella lepäsi jotakin epämääräistä. Osteri ei minusta mitenkään ole valokuvauksellinen varsinkaan tällaisen blogikirjoituksen täytteenä, osterin kuori oli kyllä kaunis, siis sisältäpäin, hyvin helmeilevä ja valoa taittava.

Osterilautanen oli edelleen edessäni. Nyt tai ei koskaan. Muutamaan osaan revitty patonki tuotiin pöytään ja otin toiseen käteeni palan patonkia. Avasin suun, otin osterin kuoresta kiinni, kaadoin sisällön suuhuni kuin päähenkilö Mr. Bean’s Holiday -elokuvassa, joka sitten kuitenkin loppuu onnellisesti Charles Trénetin klassikkochansoniin La Mer. Osteri suussani nyt, pitikö tätä maistella, nielaisu.

Ei ollenkaan hassumpaa. Mutta ei kiitos, en ota toista. Syökää rakas perheeni nämä muut, nyt keskityn valkoviiniin ja patonkiin.

Tämän ’kerran elämässä’ -kokemukseni jälkeen en ymmärrä yhtä asiaa. Ehkä kiinnostukseni puute ruoanlaittoa kohtaan  huvin vuoksi, nälän vuoksi kyllä, estää minua ymmärtämästä kulinaristisia yksityiskohtia, mutta en ymmärrä, miksi näitä paikallisten huolella tässä näin viljelemiä ostereita pitää lennättää pikana ympäri maailmaa huippuruokaloihin. Mikseivät ostereista pitävät matkusta itse näille osterivuonoille nauttimaan näissä maisemissa ja meren tuoksuissa herkkujaan, suoraan viljelmältä nostettuina, aivan tuoreina, jokiveteen sekoittuneen meriveden maku mukanaan.

  • Purjeharrastajien satama, kaikenkokoista jollakoulua ja laseria sun muuta
  • Pieni vierasvenelaituri, mutta satamaan kuulemma kuitenkin aina mahtuu
  • Ruokakauppa kaukana ylhäällä kylillä
  • Osteriviljelmiä, osterinviljelijöitä
  • Lukuisia osteribaareja, saakohan mistään tuoreempaa osteria!
  • Aitoa meri-bretagnelaisuutta

Pojan mittainen patonki. Bretagne, 2016.