Joskus ei vain pääse satamasta pois. Joskus ei millään pääse sovittuun määränpäähän perjantaiksi kello viisi. Toisinaan emme voi taata operaattoreiden kuuluvuusalueella purjehtimista maanantaiaamupäivänä. Niinpä joustavuus ja muutoksiin varautuminen on tärkeimpiä asioita, kun sovitaan reittisuunnitelmasta niin pysyvän kuin vierailevan miehistön kanssa. Purjehdussää on vaihtelevaa, ja vaikka ennusteet ovat usein luotettavia, on vaikea toukokuussa varmistaa, missä vene on heinäkuun puolivälissä ja millainen sää silloin mahtaa olla.

Kuvittele, että olet lähdössä töihin ja yrität ajaa pihalta pois lumimyrskyssä, joka kerta kun näyttää hyvältä, tuuli kinostaa lunta esteeksi, näkyvyys katoaa etkä voi olla varma, missä tien reunat kulkevat. Palaat takaisin ja odotat, että sää paranee, jälleen uusi yritys, aura-auto kävi ja pääset eteenpäin, mutta tie työpaikallesi on edelleen tukossa lumimyrskyn vuoksi, joudut menemään aurattua tietä toiseen kaupunkiin, jossa on sisarkonttorinne, no ajele sinne sitten töihin, tai palaa pihallesi odottelemaan. Parempi sää tulee ennemmin tai myöhemmin. 

Laskimme, että voimme vastaanottaa miehistöön täydennystä Visbyssä heinäkuun tiettyinä päivinä, no, jos ei ihan perjantaina, niin lauantaina. Niinpä vieraamme varasi menomatkan Gotlantiin, että voisi liittyä seuraamme sovittuna aikana. Olimme viettäneet ihanaa aikaa Latvian ja Liettuan hiekkarannoilla eri satamissa ja oli aika jatkaa länteen kohti Gotlantia. Monta päivää oli puhaltanut voimakas länsituuli, joka toi satamiin veneitä Saksasta, Puolasta, Tanskasta ja Ruotsista. Satamat alkoivat täyttyä, kukaan ei päässyt ulos, Liepajan satamamestarilla alkoi tulla pientä jännitystä, sillä hänen pitäisi jostakin taikoa lisää paikkoja viikonloppuna saapuvalle parinkymmenen veneen eskaaderille.

Säätiedot näyttivät pientä 6-8 tunnin ikkunaa meille kohti Gotlantia. Sen jälkeen länsituuli taas puhaltaisi. Lähdimme yötä vasten, ja kun joenmutka avautui merelle, taivaanranta oli vaarallisen kauniin näköinen. Pitäisiköhän meidän kuitenkin vielä jäädä odottelemaan, kävi mielessäni. Aallonmurtajan aukosta näkyi horisonttiin asti myrskyävää meriviivaa, ja kun pääsimme rantavallien suojasta tuuleen, totuus alkoi paljastua. Merenkäynti oli edellleen sellainen, ettei länteen, vasten aaltoja, ollut menemistä. Aallonmurtajan suojassa käännyimme pohjoisen aukosta ulos, ja sivumyötäisessä kohti Gotlannin pohjoiskärkeä. Sekin osoittautui liian vastaiseksi suunnaksi. Painava pulllukkaveneemme ei ole ennen hyppinyt siihen malliin, vain käsiohjaus oli mahdollinen, kunnes olisimme syvemmällä näistä matalista hiekkapohjaisista vesistä.

Kippari ohjasi parhaan taitonsa mukaan, pyysi minua kuvaamaan, ainakin niitä 8 solmun ylittäviä vauhtipiikkejä, mutta luovuin yrityksestä, mahdotonta saada siinä tempoilussa hämärässä tarkkaa kuvaa, mahdotonta pysyä itse pystyssä samanaikaisesti. Ja piti mennä perähyttiin pitämään lapsia kiinni punkassa. Puristin lapsia viereeni, makasimme perähytissä ja pidin meitä lihasvoimin punkassa kiinni. Parin mailin päästä vaihdoimme myötäiseen ja kohti Latviaa, jossa ainoa tällä kelillä sopiva satama oli Ventspils, lähempi Pavilostan kapea aallonmurtaja suljetaan kovilla länsituulilla.
Tulimme aamuvarhain Ventspilsiin, erittäin uupuneina keikuttavan yölegin jälkeen. Satama oli täynnä, eikä meitä autettu rantautumaan, mutta saimme kädet väsymyksestä täristen itsemme tungettua sopivimpaan väliin. Vieressä oleva saksalainen pelkäsi, että iso veneemme lunttaa ja naarmuttaa hänen venettään tuulen yltyessä, ja pakotti meidät ottamaan toisenkin peräpoijun saman tien, vaikka vetosimme, että tarvitsemme unta ensin.
Iltaan mennessä Liepajasta tuli kaksi venettä meidän jälkeemme, ruotsalainen pallonkiertäjäpariskunta lapsineen ja puolalainen urheiluhenkinen miehistö, jotka olivat olleet edellisessä satamassa kylkikiinnityksessämme. Pallonkiertäjät tulivat viereemme vapautuneeseen paikkaan. He olivat kuulleet, että Liepajasta oli joku suomalaisvene lähtenyt Gotlantiin, että miten ihmeessä ovat sinne tuossa kelissä päässeet. No, tässähän se vene on, ei päässyt länteen, vastasimme. Yhdessä sitten heidän kanssaan odottelimme keliä, joka hellitti vasta viiden päivän jälkeen. Ehdimme vaihtaa kokemuksia satamista ja perheveneilystä samanikäisten lasten leikkiessä milloin meidän milloin heidän veneessä, ja kipparimme pääsi muistelemaan pallonkiertoaan yhdessä samanlaisten kanssa.
Miehistövieraamme joutui Gotlannin sijaan ostamaan toisen matkan Latviaan, ja saapui kuitenkin kaikesta huolimatta onnellisena kannellemme, valmiina purjehtimaan kanssamme mihin vaan seuraavan viikon aikana. Siitä tuli ikimuistoinen viikko Gotlantiin ja Tukholman saaristoon, ja sellainen onnistuu vain, kun vieraallakin löytyy joustovaraa tulo- ja lähtösuunnitelmissa.