Ja niin me olimme, vihdoin, purjehtimassa kurssi suoraan kohti etelää. Helsingistä lähdöstä oli kulunut jo ehkä kahdeksan viikkoa. Reipasta purjehdusta pitkillä legeillä Itämerellä, viikko odottelua Saksassa korjaustöiden takia, kelin odottelua Pohjanmeren rannalla, kelin odottelua Englannin etelärannalla, sadetta, matalapaineita, perhemiehistölle ei niin järkeviä tuuliolosuhteita. Mutta nyt olimme päässeet Bretagnen niemestä Biskajalle, viime viikkoina vallinneen matalapainerajan eteläpuolelle.
Itämeren pohjoispuolelta lähteville purjehtijoille tämä on tietynlainen voitto, tänne asti on porskutettu vallitsevien vastatuulten lomitse, tästä eteenpäin vuorovesivirrat helpottuvat, ja tuulen suunnan tulisi olla suotuisampi, myös lämpötila on miellyttävämpi, tuplapipon sijaan voi alkaa pitää leveälieristä aurinkohattua, ehkä piankin, ei vielä kuitenkaan.
Alla vettä viitisen kilometriä. Ei tarvinnut tutkia herkeämättä tuulitietoja, mittailla maileja itään tai länteen, olimme perillä. Tai niin purjehtija sen käsittää – perillä ollaan, kun voi rauhoittua, keli ja aikataulu ei vaivaa, kaikki veneessä toimii. Olimme keskellä Biskajan lahtea, kohteena LaCoruna. Vuorotellen aurinko ja kuu hoitivat oman osuutensa vuorokausirytmissä. Tuuli tuli, yltyi, laantui ja meni oman mielensä mukaan, useimmiten kuitenkin aina samasta suunnasta, sieltä lännen puolelta, yllättäen tai poco a poco, aallot kulkivat sinne ja mainingit tänne. Delfiinit kävivät tsekkaamassa veneemme kalastusretkellään, valaat suihkuttivat ja puhkuivat.
Kippari ilmoitti, että pian pitäisi tehdä päätös suunnasta, nyt olimme menossa johonkin kohtaan Espanjan pohjoisrannikkoa, emmekä ollenkaan luoteisniemen suuntaan. Hän oli katsonut kartasta kaupunkeja, ja niin minäkin omalla vahtivuorollani, tosin myös ankkuripaikkoja. Kolme päivää ja kolme yötä olisi matka suunnilleen tuohon rannikolle, mihin keula nyt osoitti. lännemmäksi LaCorunaan pitäisi vähän hiljentää vauhtia, että mentäisiin vielä neljäs yö, kun pimeässä ei oikein viitsi satamaan ajaa, kalapyydykset ja manööverit ja kaikki. Ja sitten on tuo Gijonin kaupunki, sinnekin pitäisi mennä neljäs yö. Gijon voisi olla kiva. Johon minä sanoin, että on täällä näitä vuonoja, joissa on satamapaikkoja, katso nyt. Perhemiehistömme jaksaa paremmin kun matka on lyhyempi. Ja löytyi kivannäköinen vuono, jonne ehdittäisiin kolmantena päivänä, jossa näytti olevan joku uimaranta ainakin nimensä puolesta. Ja joka oli suunnilleen senhetkisessä suunnassamme.
Emme olleet ehtineet ennen Suomesta lähtöä tavata purjehtijakavereitamme, joilla olisi ollut kerrottavaa näistä alueista. Lähtövalmistelut ja muut arjen pyöritysasiat veivät aikaamme, oli kaikenlaista junailtavaa logistisesti ja muutenkin. Joten täysin sattumanvaraisesti päädyimme Barqueron vuonoon (Ria de Barquero, Puerto de Vicedo). Gijon ja itäisemmät pohjoisrannikon ankkuripaikat, joista tuossa hyvä linkki (jonka löysin jälkeenpäin kotona nettiyhteyden parissa), jäivät näkemättä, mikä harmitti kipparia, mutta valintoja on purjehtijan tehtävä. Galician vuonoista samaisen kirjoittajan koonti löytyy täältä. Vicedon pikkukaupungin satama vuonon perällä näytti liian matalalta meille, emme nähneet siellä suurempia purjeveneitä, mutta pyörimme vuonon suojissa tutkien kartan ankkuripaikkoja, joita tämän vuonon varrella oli kuusi, kunnes päätimme ankkuroida uimarantalahdelle.
Olimme saapuneet perille. Lapset olivat päässeet toivomaansa etelään, jossa on lämmintä. Onneksemme alueelle tyypilliset pilvilautat ja sateet olivat tänään poissa, tuuli oli leuto. Sää suosi kokemustamme paratiisiin saapumisesta. Jyrkät kalliot luolineen, vihreine rehevine kasvustoineen ja hopeisine eukalyptuspensaineen reunustivat hiekkarantaa, jonne alkoi kerääntyä kauniin päivän viettäjiä. Vesi oli kirkasta, turkoosia. Mainingit kohisivat rantahiekkaan verkkaan, kaukaa Atlantilta. Linnut visersivät. Kaukana olivat Englannin kanaalin matalapaineet, sateet ja hiuksia repivät tuulet.
Vaikka väsymys minulla ja kipparilla oli melkoinen 72 tunnin purjehduksen jälkeen, laskimme kumiveneen, päristimme rannalle kaksitahtisella ja astuimme maihin Iberian niemimaalle. Playa de Xilloy sai kunnian olla maihinnousupaikkamme. Lapset olivat löytöretkeilijöitä, tutkivat kaikki paikat, ihmettelivät kaikkea. Niin mekin. Tämä oli kesä. Pipon sai unohtaa, täällä tarkeni. Vesi ei kovin lämmintä ollut, mutta kyllä siinä hetken ui. Laskuvesi paljasti simpukkaröykkiöt ja reitit jännittäviin luoliin, joissa pojat seikkailivat.
Uimarantaretken ja päiväunien jälkeen siirryimme vastarannalle länsituulilta suojaisempaan ankkuripaikkaan, muutamasta talosta (tai ehkä taloja oli kymmenen, koska rannan poijuissa oli reilu kymmenen jollaa) koostuvan Bares-nimisen kylän kupeeseen. Siinä Capo de Baresissa oli lisäksemme ankkurissa hollantilainen ja skottilainen purjevene. Kumiveneellä maihin tutkimaan, ja kylästä löytyi jopa kolme meriruokiin painottuvaa ravintolaa, eri tasoista. Ruoka-aika alkoi vasta myöhemmin, istuimme rannalla ja kiersimme kylän kadun odotellessamme. Valitsimme ravintolan, jossa oli eniten asiakkaita. tarjoilija ei puhunut englantia, vaikka menu oli englanniksi, mutta saimme tilauksen tehtyä. Mustekalaa, äyriäisiä, jotakin kalaa, perunoita ja juotavat. Kyllä ruoka maistui meille jokaiselle. Pojat söivät itsensä kylläisiksi.