Kysyt, mikä purjehduksessa viehättää. Vastaan, meri. Kun köydet irrotetaan, kaikki maiset murheet jäävät, todellakin, sinne laiturille, ja ajatukset ja mieli ovat yhtä avoimena kuin meri.

Luotan veneeseen, meihin purjehtijoihin, ja keskityn kulkemaan matkan sinne, minne olemme menossa. Päätepisteestä ei voi olla varma, kunnes sinne solmimme köydet tai heitämme ankkurin. Mitä vaan voi tulla eteen, tai kenties haluamme vaihtaa suuntaa mieltymyksemme mukaan, löydämme kivan paikan matkalla ja jäämmekin sinne, tai jaksamme jatkaa vielä edemmäksi.

Kuitenkin veneessä elämme tavallista elämää. Syömme, nukumme, peseydymme, käymme vessassa, juttelemme, leikimme lasten kanssa, tarkkailemme ympäristöä ja säätä, elämme auringon mukaan. Harjaamme hampaat, laitamme pään tyynyyn. Ja luemme iltasadun. Ja luemme yövahdissa kirjoja. Luemme paljon, veneestä löytyy lukemattomia ja luettuja kirjoja, joita toisinaan vaihdamme purjehtijoiden kanssa satamissa. Luemme paitsi meriaiheisia kirjoja, kaikkea muutakin.

Jos vielä kysyt, mikä siinä meressä oikein sitten kiehtoo, pyydän sinua uppoutumaan kirjoihin, hengittämään meren lailla liikehtivää musiikkia, pysähtymään maalauksen äärelle. Onkohan maailmassa kansaa, jonka taruissa ja runoissa merta ei käsiteltäisi? Merelle on sävelletty joka aikakaudella kaikkiin tyylilajeihin musiikkia ja lauluja, meren maalaaminen viettelee taiteilijat ja meri toimii taiteessa ja kirjallisuudessa monipuolisena elementtinä, ympäristönä ja vertauskuvana. Ei meri yksin, vaan se, mitä meri antaa, mihin se mahdollistaa.

Ja mitä elämä olisi, jos ei pääsisi merelle tai meren rantaan.

”Mutta Nuuskamuikkunen istuutui maahan pää käpäliensä välissä ja valitti: ’Kaunis meri! Poissa! Hävinnyt! Ei enää purjehduksia, ei uimisia, ei suuria haukia! Ei valtavia myrskyjä, ei hohtavia jäitä, ei öisiä kirkkaita vesiä, joihin tähdet kuvastuivat…’ Ja hän painoi päänsä polviaan vasten eikä tahtonut enää katsoa ylös.”
(Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti, suom. Laila Järvinen, WSOY 1955.)