”If you have to have a crew, may I strongly advise a female. Women are every bit as good sailors as men, and they don’t take up as much room psychologically. I’m serious. Women are much more adaptable to the close quarters on a boat than men are.”
(Zane B. Mann: Fair Winds and Far Places. Dillon Press, Minnesota 1978; s. 184.)

Tämä yleistys pitää paikkansa. Naisilla lienee taito mukautua paitsi miehistöön myös veneen pieniin tiloihin.

Purjehduksillamme on kuitenkin ollut apuna näitä mukautumistaitoja omaavia miehiä, jotka osaavat väistyä tieltä henkisesti ja fyysisesti kadoten pistopunkkaan tai kannelle. Taito on tarpeen, kun purjehdimme viidettä vuorokautta kelissä, jossa ruoanlaittoa ei voi juuri harrastaa. 

Voi myös olla, että naisten on miehiä helpompi ottaa käskyjä vastaan ja hyväksyä, että laivaa kohden on vain yksi kapteeni.

 

Minulta kysyttiin kerran lähtiessäni 10 vuorokauden purjehdukselle nuorisomiehistöllä, haluanko peruuttaa osallistumiseni, kun tähän ei nyt tullutkaan muita tyttöjä. Kysymys tehtiin minulle, kun olin jo lauttasatamassa passi kädessä, purjehduskengät jalassa ja merimiessäkki olalla menossa Itämeren yli etsimään määrättyä purjelaivaa. Peruuttaminen ei tullut mieleeni, pienestä pitäen olin tottunut jakamaan kaiken veljeni kanssa, enkä oikein ymmärtänyt edes kysymyksen ydintä. Ja koska käyttäydyin miehistönjäsenenä muiden joukossa, ei ongelmia tullut. Sen sijaan sain muita paremman punkan, raskaissa töissä sain apureita, ja perämiehen mukaan moni työ joutui reippaammin kuin muilla miehistöillä – mutta minusta se johtui siitä, että me olimme kaikki loistotyyppejä. 

 

Toki tuli hankalia hetkiä, mutta se johtui esimerkiksi siitä, että kone hajosi ja olimme aikataulusta jäljessä, tai että joku olisi halunnut enemmän pihviä lautaselleen kuin toinen. Jälleen keulakansi oli tila, jonne aika ajoin joku vetäytyi hengittämään raitista meri-ilmaa tai soittelemaan kitaraa itsekseen.