Menemme jonakin purjehduspäivänä kolmistaan lounasravintolaan, minä ja lapset, tarjoilija kertoo päivän menusta pitkälti vaihtoehtoja, lapsilta kysyn haluavatko possua vai kanaa, toinen sanoo possua, toinen kanaa. Tilaan kaksi menudeldiaa, joista toinen jaetaan puoliksi lasten kesken, jonkun kasvisrisoton ja äyriäislautasen ensimmäiseksi, sitten toiseksi yhden kanan ja yhden possun. Lapset syövät. Kaiken. Meripojjaat ovat nälkäisiä.


Kouluviikkoina toistuu usein sama, lapset tulevat kotiin ja heillä on nälkä. Kysyn, mitä ruokaa ja söittekö koulussa hyvin. Kyllä he söivät ja oli sitä ruokaa. Mutta liian vähän. Ja melko aikaisin, joten iltapäivällä on jo nälkä. Mutta äiti, miksi ne muut eivät syöneet tänään sitä ruokaa? Miksi se ja tuo ottaa aina vain teelusikallisen verran ruokaa lautaselle? Niiden lautaset ovat aivan tyhjät, ja sitten ne nakertavat sitä ruokaa puoli tuntia? Ja miksi kaverit sanovat, että tänään on pahaa ruokaa? Meripojjaat syövät mitä vaan, ja ovat kiitollisia, että ruokaa on ja että sen voi syödä.


Lapset näyttivät hienoja hidastettuja videoita trampoliinitempuistaan kaverin luona. Minä äitinä kiinnitin huomiota toisen vettä tihkuviin sukkiin, toisen läpimärkiin housuihin (kyllä! oli sadepäivä), ja sitten onnellisiin kasvoihin. Tyydyin vain sanomaan: ”Eihän se ollut liukas?” Sama se, vaikka vaatteet kastuvat, kaverin luona kun on kivaa. Meripojjaat eivät sateesta välitä.


Esikoisellani hajosi känny. Se sai suolavettä. Koska känny laitettiin snorkalusta varten vedenkestävään kaulapussiin. Sitten sillä otettiin kuvia mustekalasta ja papukaijakalasta. Muutamilla snorklauksilla. Känny otettiin pois vedenkestävästä muovisesta pussukasta. Kännyssä oli suolavettä. Känny vietiin Madeiralla korjattavaksi. Avasivat, vaihtoivat akun, toimii. Poika kokeilee, toimii hetken, sitten ei toimi. Takaisin korjaajalle seuraavana aamuna. Avasivat, putsasivat, vaihtoivat jonkun piirin sisällä, toimii. Poika kokeilee, joo… ei toimi. Takaisin korjaajalle. korjaaja on asiakaskäynnillä, ei tiedä milloin tulee, sitten tuli, jotakin vaihtoi taas. Yhteensä lähes uuden käytetyn puhelimen hinta. Känny toimi sen verran, mitä akkua riitti. Kun akku pääsi tyhjentymään, känny ei enää avautunut. Ei se mitään. Poika 11v pärjäsi juhannuksesta koulun alkuun asti ilman uutta puhelinta. Valittamatta. Onnellisena pallotemppuja treenaten, luonnosta nauttien, vanhempiaan askareissa auttaen, ilman vieroitusoireita.


Sellaisia ne nuoret meripoijjaat ovat, eivät turhasta valita!