Kerran oli tiivis tunnelma. Olimme Skotlannin länsipuolen saaristossa, sää oli tyypillistä sikäläistä heinäkuuta, sataa sataa sataa ja, aurinko taisi vilahtaa, sataa taas. Meitä oli viisi pulleassa ja tilavassa 30-jalkaisessa veneessä, minä jälleen ainoana naisena. Tuleva puolisoni kipparoi, hänen veljensä oli mukana lähes täysi-ikäisen poikansa kanssa, viidentenä oli hyvin joukkoon sopeutuva mies. Pian ei enää aurinko käväissyt minuuttiakaan taivaalla, satoi kaatamalla toista vuorokautta. Olimme ankkurissa tarunhohtoisen saaren poukamassa, villiponit seisoivat rinteen nummella sadehieronnassa, saaren huippu nousi jonnekin sadepilveen.
Veneessä vaatteet olivat märkiä, ilma veneen sisällä oli kosteampaa kuin höyrysaunassa. Piti mennä kannelle sateeseen kuivattelemaan välillä. Lopuksi ahtauduimme kaikki viisi isoa ihmistä pieneen kumiveneeseen ja meloimme maihin, tauottomassa kaatosateessa.
Löysimme talon, jossa oli kahvio silloin kun vieraita näkyisi, sinne hyppäsi jostakin takahuoneesta mies, joka ensitöikseen pahoitteli säätä, mutta muuten saaressa olisi kiinnostavaa tutkittavaa. Istuimme kahvia juomassa ikuisuuden, kuiva sisäilma tuntui epätodellisen mukavalta. Sen jälkeen lähdimme kuka minnekin, omille teilleen saareen, ihan vaan että pääsimme hetkeksi kauemmaksi toisistamme.