Pysähdyn korallien luona, yritän olla liikuttamatta räpylöitä ja hiljaa katselen ympäri, sitten näen enemmän. Piilossa lymyäviä kalanpoikasia ja äyriäisiä, hiekan seassa piileskeleviä otuksia. Koralleihin kiinnittyneitä merietanoita ja simpukoita. Kalaparvia viuhkoina heiluvien korallien väleissä pyrkimässä virtausta kohti. Ruohomatolla rauhassa ruokailevat merikilpikonnat, pallokentällinen tyynymeritähtiä. Ja syvyyksiin laskeutuvalla jyrkänteellä satojen raidallisten perhoskalojen parvi kääntyilemässä edestakaisin virtausten mukaan, toinen satojen kalojen parvi toisaalla, ja odotan, milloin saalistajakala ilmestyisi syvyyksien sinisestä paikalle. Paikka voisi olla ihan mikä tahansa trooppinen merisuojelualueeksi nimetty tai muuten turistien suosima saariluontokohde. Mutta olen Tobago Caysin massaturistikohteessa, Hevosenkenkäriutalla, josta luin, että se kuuluu jokaisen snorklaajan ja sukeltajan check-listaan, mikä on suosittu nykyajan markkinointitapa. Kerää kaikki nämä kohteet, käy jokaisessa pikaisesti, niin olet mitä? Kokenut ja kaiken nähnyt? Miksi niissä on käytävä, onko niistä ajankohtaista tietoa, ovatko kuinka kuluneita jo? Kuinka turismi vaikuttaa kohteiden ekosysteemiin, sitä vasta tänä vuonna on alettu kunnolla kyseenalaistamaan. Toipuvatko Tobago Caysin korallit?
Pehmeä merietana kavereineen korallissa, Flamingo tongue snail (Cyphoma gibbosum)
Pari vuotta aikaisemmin en uskaltanut veteen ollenkaan snorklaamaan, edes ympäri maailmaa aikoinaan sukellellut mieheni ei ole saanut minua snorklaamaan, mutta lasteni perässä minunkin piti sitten mennä ensimmäiselle pitkälle snorklaukselleni, yli 40-vuotiaana, voittamaan pelkoni syvyyksistä nousevasta petokalasta. Olen kuitenkin uinut aina, pidän uimisesta luonnonvesissä ja kuntoilumuotona, mutta snorklauksessa on ollut minulle jotakin kummallisen pelottavaa, työntää nenä koko retken ajaksi veden alle. Toisaalta, en ole aikaisemmin ollut näin lämpimissä vesissä.

Kohde, jossa ensi kertaa snorklasin, onko siitä jo puolitoista vuotta?! Se oli niin upea, niin rikas elämältään, ja meriluontoa esittelevä opas erittäin hyvä, että jäin koukkuun, vaikkei Madeiran saariston vesi niin lämmintä ollut kuin tropiikissa. Joo, olen kuullut pojaltani ja mieheltäni, että sukeltaminen on vielä parempaa, mutta nyt olen päässyt tähän snorklausvaiheeseen, sallin itseni nauttia vain snorklauksesta, kun sen uskallan nyt tehdä, välillä edelleen pelottaa. Minulle on avautunut uusi maailma, jota olen opiskellut, lukenut kirjoja ja netin tietopankkeja, halunnut tietää, mitä olen nähnyt ja miksi ne ovat täällä ja juuri tällaisia.

Turkoosi omakuva aamupäivän snorklauksen jälkeen.

Osittain koralli on rikki, sillä 20 vuotta sitten Karibian Pienillä Antilleilla ei ollut poijuparkkeja, veneet ankkuroivat mihin sattuu, ankkurit kolhivat ja repivät korallia ja kilpikonnaruohoa. Näin käy nykyäänkin. Myös jollat ja pikaveneet voivat häiritä meriluontoa, näimme yhden kilpikonnan, jonka selkäpanssarissa näkyi selvä kolhaisun jälki, kenties potkurin. Osittain korallit ovat haalistuneet alueilla, joissa on runsasta päiväturismia, kuten risteilijäkaupunkilaivojen läheisyydessä, mm. Tobago Cays kärsii näistä.

Matkapurjehtijana koen tämän melkoisena ristiriitana, ja havaitsin matkapurjehtijayhteisöissä, että venettä kotinaan pitävän purjehtijan arkitoiminnoissa on vähän yhtäläisyyksiä viikkopurjehtijan kanssa, toinen on lomalla ja toinen elää arkea. Molemmat maksavat suojelualueen maksun, henkilökohtaisen snroklaus- tai kävijämaksun, poijupaikan ja muut maksut. Erona on, että viikkopurjehtija tulee valmiille veneelle lomallaan, ja lomaan kuuluu kokemusten ja toiveiden täyttämisyritykset olosuhteista huolimatta.

Olosuhteina voi olla useamman päivän voimakas tuuli, sadekuurot ja ukkoset, voimakas maininki, tai siirtyminen pohjoisesta talvesta tropiikkiin, matkapurjehtija voi yleensä odottaa sopivampaa keliä. Sään lisäksi olosuhteisiin vaikuttaa sijainti, ollaanko paikassa, jossa palvelut ovat olemattomat, jossa muonavarojen hankinnassa eletään täysin sen varassa, mitä sattuu saarelta löytymään, jos nyt löytyisi ainakin kananmunia tai vaaleaa leipää, kaalia ja kurpitsaa. Näistä viikkopurjehtijan ei aina tarvitse huolehtia, vuokravene on paitsi täysin huollettu ja edellisen jäljiltä siivottu ja purjeet parsittu, myös asiakkaan valinnan mukaan voitu varustaa valmiiksi viikon lounas- ja illallistarpeilla viineineen ja virvokkeineen. Matkapurjehtija bunkraa muonat viikoiksi, eikä usein budjetoi mukaan hienoja illallisia, mikäli niitä joka ilta jaksaisi edes laittaa. Olisi kyllä hienoa olla huoleton viikkopurjehtija. Mutta tosiaan, hyvin ristiriitaista purjeveneen kannelta, oli se vuokrattu viikoksi tai oma vuosiksi, katsella risteilylaivojen tuloa ja menoa väkimassoineen. Kyse on paljon suuremmista laivoista kuin ruotsinristeilijät.

Tarkkasilmäinen näkee vedestä paitsi värin, myös sen virtauksen ja tuulen.

Matkapurjehtijakin on turisti, joka ei kuitenkaan – vastoin suuren yleisön mielikuvia, joita matkapurjehtijoiden ihkut somekuvat ruokkivat – ole ikuisella lomalla vaan elää arkea töineen, venehuoltoineen ja opiskeluineen. Joskus sataa kaatamalla, aaltoryöpyt sotkevat auringonlaskun ja vene keikkuu niin, ettei julkaisukelpoisia kuvia saa otettua millään, jos nyt valokuvaukseen on edes ajatusta antaa, kun huolena on veneen pysyminen ankkurissa tai merellä kurssissa ja kaiken kestäminen myrskyssä. Mutta kun aurinko laskee kauniisti, päivän työt on tehty ja on hetki hengähtää, maisema on niin kaunis, mieli levollinen, ja ne upeat kuvatkin tulee otettua. Huolimatta siitä, että vaakakupissa eniten aikaa tuntuu vievän valmistelut, korjaukset, huollot, ongelmien selvittelyt, ja perusinfran ylläpito, niin kuitenkin ne hyvät hetket ovat sitten osuessaan niin hyviä, että paino siirtyy silloin reilusti ikimuistoisiksi jääviin kokemuksiin ja asioihin.

Kellun maksamassamme poijupaikassa, herään hiljaiseen aamuun, juon teen kannella varjon alla. Kohta alkaisi aamutyöt ja -opiskelut, koska päivä ei vielä paahda väsyttävästi, myöhemmin sitten tehtäisiin kävelyretki tai uinti, kaikki menot on suunniteltava, koska meillä on vain yksi jolla käytössä, ja toki sitä ihminen haluaa vähän liikkuakin päivittäin veneessä istumisen vastapainona. Suunnitelmaan huomioidaan myös vuorovesiajat ja virtaussuunnat, mikäli haluamme snorklaamaan. Jopa veneen vieressä uiminen on kovimmalla virtauksella melko haasteellista, uimari voi ajautua kauas hyvin nopeasti.

Näen, kuinka kilpikonnat nostelevat päätään vedestä, vesi on niin kirkasta, että näen rauskun lipuvan veneen alla pohjassa, ja tuolla rantamangrovessa nuori riuttahai läpsyttelee aamukylpyään tai todennäköisimmin syö ravun, haikara saalistaa patsaaksi jähmettyen aamun viimeisiä rapuja ja liskoja rannalla, iguaani käy vielä rantavedessä kunnes vetäytyy pusikon varjoon. Ihana, rauhallinen aamuhetki, ensimmäiset aikaiset matkaveneilijät joko lähtevät seuraavaan paikkaan tai suuntaavat patikoimaan saareen tai snorklaamaan riutoille.

Merikilpikonna (Green turtle) ruokapöydällään.
Pian tulee Union-saaren suunnalta ensimmäinen perämoottorivene, pieni kapea puikulamallinen puuvene, ottaa kanisteripoijunsa ja jää siihen odottamaan. Veneitä tulee muutama lisää, jokaiseen niistä on maalattu omistajansa työnimi, omistajat pitävät veneensä hienossa maalissa ja hyvässä kunnossa. Syystäkin, välillä keli Unionin ja Tobago Caysin väillä on ankara, kuitenkin nämä valtameren laidan venemiehet ajavat aaltojen alta ja päältä, joku tuo mukanaan tuoreita leipiä ja t-paitoja, joku myy jäitä, toiset ohjaavat veneitä vapaisiin poijuihin ja auttavat poijunarun kiinnittämisessä. Apu on usein tarpeen, virtaus ja jatkuva kova tuuli hankaloittavat kiinnittäytymistä.

Sitten näen risteilylaivan savupiiput Union-saaren vuortenhuippujen takaa, laiva ankkuroi sinne. Tiedän, että puolen tunnin kuluttua hiljaisuus on poissa. Risteilymatkustajat siirtyvät katamaraaneihin ja tekevät päiväretken tähän viereen. Päätän pulahtaa uimaan rauhalliseen aamuveteen vielä, kun ei tarvitse varoa jatkuvaa veneliikennettä, ja vasta sitten vetäydyn kannen alle päivän töihin.

Tyynymeritähtien jalkapallokentällinen.
Ja pian touhu alkaa. Katamaraani toisensa jälkeen saapuu jonossa, kansi täynnä innosta hihkuvia, laulavia ja innostuneita vieraita, osa keikistellen selfieasennoissa, osa rennosti vilkuttaen meille matkapurjehtijoille. He ovat maksaneet retkestään, retkikustannuksiin on sisällytetty nämä suojelumaksut, henkilökohtaiset vierailumaksut, kipparin kulujen sun muiden lisäksi. No, nyt minustakin otettiin kuva, olen osa nähtävyyttä, poijussa kelluvan venekodin asukas. Seuraavaksi he hyppäävät veteen, hihkuen tai hiljaa, lähtevät polskimaan kilpikonnapaikalle. Kilpikonnia ei näy, mutta rannat täyttyvät endeemisiä lajeja kameroihinsa saalistavista päivämatkailijoista. Voi kun rauhoittuisivat, saisivat sitten eläimet näkyviin, ovat sen ansainneet, todennäköisesti ovat täällä vain kerran käymässä, ja toinen retki kohdistuu ehkä toiselle puolelle maailmaa johonkin vastaavaan kohteeseen.

Istuin juuri eilisiltana kyseisellä rannalla ennen auringonlaskua, laskin maiseman veneitä ja iguaanapariskunta matkan päässä tarkkaili minua, jos vaikka joku eväsherkku heltisi, niin kuin usein monilta matkailijoilta. Ei minulla ollut eväitä. Poikani kävi juuri pimeän kynnyksellä toisella rannalla etsimässä opossumia leipäpalan kanssa, ja sieltähän rotanoloinen eläin löytyi, simpukankuorikasoista muodostuneen töyrään luota, jonka pensaisiin oli takertunut aaltojen tuomia muoviroskia.

Keskustelua opossumin kanssa. 
On vain hyväksyttävä, että kotoperäisten lajien ja korallipuutarhojen Tobago Cays on muuttunut matkailijoiden leikkikentäksi, jossa paikalliset, liskoista lähisaaren asukkaisiin, ovat kehittäneet arkikäytäntöjään niin, että voisivat mahdollisimman hyvin hyötyä matkailijoista. Luonnollista kehitystä. Matkailija voi valinnoillaan ja käyttäytymisellään vaikuttaa tähänkin, jättää vain jalanjälkiä poluille, ja kuplia veteen.

Matkailija voi pyytää risteilylaivan päiväretkeltä vastuullisuutta ja ympäristöystävällisyyttä tai vaikka miettiä, voisiko risteillä näillä saarilla jotenkin muuten kuin valtavalla kaupunkilaivalla järkyttävine ilmastointeineen, jäte- ja ruokakuormineen ja makeavesikoneineen – onhan niitä pienempiäkin risteilijöitä, ehkä niiden hytit maksavat hiukan enemmän, mutta ehkä myös tämän luonnon säilyttäminen on sen arvoista. Tällaiset Tobago Caysin tapaiset kohteet ovat hyvä näyttämö juuri tämän alueen saariin ja koralliriuttoihin, yhden kohteen kuormittaminen matkailijoilla säästää sitten muita kohteita matkailukulutukselta. Mikäli turistivirrat jatkuisivat ympäristölle kestävästi, kuormittunut kohde säilyisi vielä pitkään.

Tapasin Dominicalla viidakon keskellä yhden erittäin tyytyväisen kypsässä iässä olevan pariskunnan, he olivat niin ystävällisen ja onnellisen näköisiä, että ajauduin keskustelemaan heidän kanssa pitempään. Ensisijaisesti he kyselivät minulta ja lapsiltani matkastamme, juttelivat vanhimman poikani kanssa ilmeisen kiinnostuneina siitä, että tämä osasi jutella englanniksi. Siten tuli minun vuoroni kysyä heidän matkatavastaan, he matkustivat vain 30 hytin laivassa, kaikessa rauhassa, tekivät tarkoin suunniteltuja ekologisia retkiä, söivät laivalla kasvisruokaa, joka pääaineet olivat paikallisilta viljelijöiltä hankittuja, joskus matkustajat pääsivät kokin mukaan ostoksille torille tai viljelytilalle. Ajattelin, että sitten kun en enää itse jaksa tai pysty purjehtijaelämään, niin kenties puolisoni kanssa vaihdamme kiikkustuolin välillä tuollaiseen kiikkuvaan pieneen laivahyttiin.

Oli pakko ottaa postikorttikuva, kun kerrankin sellainen oli tarjolla.
Jos ajatellaan, että vietimme Pienillä Antilleilla viime sesongin, eli noin puoli vuotta, ja vierailimme sinä aikana kuuden eri valtion tai territorion alueella, niin karkeasti ottaen vietimme yhteensä kuukauden yhdessä valtiossa. Menimme kuitenkin edestakaisin saarten väliä, vaihdoimme paikkaa usein, voi niitä paikkoja on niin paljon, pisimpään viivyimme paikallamme, kun olimme telakalla, huoltotöissä, laiturissa lepäämässä tai ihanien ihmisten ympäröimänä mielenkiintoisessa ja monipuolisessa paikassa, jossa lapsillekin riitti tekemistä. Siitä ajasta näitä kokemuksia ja pohdintoja tänne kirjoitan nyt kun on aikaa, kun kuumuus ei uuvuta, suomalaisessa pimeässä alkutalvessa, räntäsateen läpi sekametsää tuijottaen, metsäkaurista silmiin katsoen.